Site Overlay

Kulta-aika

ATT-media>>Radion alkuaikoina AT&T yritti ottaa haltuunsa tämän uuden median. Se väitti, että radio oli vain ”langaton puhelinpalvelu”, ja koska se hallitsi puhelinpalveluja, se tarkoitti, että sen pitäisi hallita myös radiota.

Mutta tämä oli Yhdysvaltain oikeusministeriölle liian pitkä silta, ja se pakotti AT&T:n myymään BCA-radioverkkonsa useille yrityksille, muun muassa RCA:lle.

Sitä huolimatta AT&T säilytti tuottoisan monopolinsa radioverkon linjoissa kieltämällä asemia käyttämästä niiden linjoja. Vastauksena GE:n, Westinghousen ja RCA:n omistamat asemat yhdistivät omat asemansa verkkoon.

" Uusi verkko tuli tunnetuksi nimellä NBC-radioverkko. Radioasemia, jotka kantoivat verkon ohjelmia, kutsuttiin (ja kutsutaan edelleen) tytärasemiksi."

Verkkoon liittyäkseen radioasemien oli allekirjoitettava sopimus, joka velvoitti ne kantoivat verkon nimettyjä ohjelmia. Koska ohjelmat sisälsivät mainoksia, asemat saivat osuuden verkon tuloista.

Yhteysasemat saattoivat samaan aikaan käyttää omia paikallisia mainoksiaan verkko-ohjelmien ympärillä. Tätä käytäntöä noudattavat yhä nykyäänkin sekä radio- että televisioverkkojen tytäryhtiöt.

>>Silloin radioverkkoihin tuli toinen merkittävä toimija, William Paley. Yhdessä NBC:n pääjohtajan David Sarnoffin kanssa hänestä tulisi yrityslegenda.

Paleyn isä Sam Paley omisti sikariyrityksen, ja William ajatteli, että ostamalla vaikeuksissa olevan CBS:n radioverkon he voisivat paremmin myydä sikareitaan. (CBS:n radioverkolla, joka oli juuri aloittanut toimintansa, oli vaikeuksia kilpailla NBC:n kanssa.)

Kun hän osti CBS:n, ei kestänyt kauaa, kun William Paley siirsi keskittymisensä sikareiden myynnistä vahvan kilpailijan rakentamiseen NBC:lle.

NBC:n ajauduttua omiin monopoliongelmiinsa se joutui jakamaan verkkonsa kahteen osaan: NBC Red ja NBC Blue. Jälkimmäinen myytiin sitten ryhmälle liikemiehiä, jotka nimesivät sen uudelleen ABC-radioverkoksi.

Ennen kuin menemme kerronnassamme liian pitkälle eteenpäin, meidän on käsiteltävä toinenkin radion ”sotatarina”.

Lehdistön ja radion välinen sota

>>Kun radioasemat alkoivat lähettää uutisia, sanomalehdet huusivat ”foul” ja yrittivät pysäyttää ne – tai ainakin pahasti rampauttaa ne.

Radiolla oli selvästikin suuri etu siinä, että se pystyi ”uutisoimaan uutiset ensimmäisinä” (useamman kuin yhden radioaseman motto). Sen lisäksi, että radioasemat saivat ne kiinni tärkeistä jutuista, ne myös veivät mainostuloja.

Sanomalehdet, joilla oli hallussaan kaikki tärkeimmät uutispalvelut, kuten Associated Press (AP), International News Service (INS) ja United Press (UP), aloittivat yrityssodan radioasemia vastaan. Tätä kutsuttiin nopeasti lehdistö-radio-sodaksi.AP-lankakone

>> Oikealla on kuva kiistan keskiössä olleesta uutislankakoneesta (lennätin).

Nämä koneet toimittivat maan sanomalehdille säännöllisesti yhteenvetoja uutisista, erikoisjuttuja, sääennusteita ja tiedotteita.

Vaikka uutisten yleistä kulkua ja järjestämistä valvottiin keskitetysti, yksittäiset sanomalehdet saattoivat antaa omia juttujaan kuvassa olevan näppäimistön avulla.

Tunnistaessaan radioasemien aiheuttaman vakavan kilpailun sanomalehdet uhkasivat katkaista uutisvirran.

Näkiessään tämän seuraukset Paley ja CBS perustivat oman uutistoimistonsa.

>>Tämä liike oli uhka myös sanomalehdille, joten ne vaativat CBS:ää sulkemaan kokonaan uutistoimintansa. Aivan kuin tämä ei olisi vielä riittänyt, sanomalehdet sanoivat lisäksi, että NBC saisi lähettää vain kaksi viiden minuutin pituista uutiskatsausta päivässä – ja silloinkin vasta sen jälkeen, kun aamu- ja iltapäivälehdet olivat ilmestyneet.

Mutta tämäkään ei riittänyt sanomalehdille. Ne määräsivät lisäksi, että uutislähetyksiä ei saisi sponsoroida, jotta asemat eivät leikkaisi lehtien voittoja. Selvästikin silloisella sanomalehti-imperiumilla oli paljon valtaa – tai ainakin he olettivat, että heillä oli.

Jonkin ajan kuluttua radioasemat lopulta voittivat tämän taistelun. Valitettavasti radioasemat luopuivat voitostaan tahallaan muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Siinä vaiheessa useimmat radioasemat päättivät, että musiikin soittaminen oli paljon halvempaa kuin uutishenkilökunnan tukeminen uutisten etsimistä, kirjoittamista ja raportointia varten. Myös katsojaluvut tukivat sitä, että useimmat kuuntelijat olivat kiinnostuneempia kuulemaan musiikkia kuin uutisia.

Nykyään hyvin harvat radioasemat osallistuvat omaan uutisten keräämiseen. Useimmat niistä, joilla on uutislähetyksiä, siirtyvät tunneittain ääniverkkoon lyhyttä uutiskatsausta varten. Muutamissa tapauksissa niillä on paikallinen kuuluttaja, joka lukee kopioita uutispalvelusta tai sanomalehdestä kerättyjä paikallisuutisia.

Mutta kun radio uutisoi aktiivisesti, se teki sen erittäin hyvin.

Erityisen hyvin se uutisoi toisesta maailmansodasta. Tuon aikakauden merkittävin radiouutispersoona oli Edward R. Murrow. Hän oli erinomainen kirjoittaja ja hänellä oli syvä, dramaattinen ääni. Toisen maailmansodan hyökkäys

Murrow sai sinut tuntemaan itsesi ikään kuin olisit henkilökohtainen silminnäkijä tapahtumille.

Hän teki kerran suoran reportaasin Lontoosta pommien putoamisen äänet ympärillään (erityisen vaikuttava saavutus tuohon aikaan).

Murrow’lla ja muilla hänen kaltaisillaan oli tuona aikana tinkimätön käsitys siitä, mikä on laillinen uutinen. He taistelivat säännöllisesti yritysjohtajien kanssa, jotka olivat alttiita tinkimään uutisstandardeista kustannusten alentamiseksi, katsojalukujen lisäämiseksi ja mainostulojen suojelemiseksi. (Suuri osa tästä tarinasta kerrotaan vuonna 2005 ilmestyneessä ylistetyssä elokuvassa Hyvää yötä ja onnea.)

>> Murrow’n radiokausi edusti selvästi radiouutisten kulta-aikaa. Valitettavasti ketjupolttaja Murrow kuoli suhteellisen nuorena keuhkosyöpään.

>>Palaamme nyt tarinaan siitä, miten tämä media pystyi pitämään perheet radionsa ääressä ilta toisensa jälkeen ja naiset radionsa ääressä joka arkipäivä iltapäivisin saippuaoopperoiden (saippuaoopperayhtiöiden tyypillisesti sponsoroimien radiodraamojen) parissa.

Yksi asia on se, että 1930-luvun radiota ei ollut suunniteltu vetoamaan vain tiettyyn musiikilliseen ja filosofiseen makuun, kuten nykyään. Se oli perhemedia.

Perheet istuivat radion ääressä ja kuuntelivat sellaisia ohjelmia kuin ”Amos ’n Andy”, ”Gunsmoke”, ”The Shadow”, ”Meidän neiti Brooks”, ”Teräsmies”, ”Ellery Queen”, ”Dick Tracey”, ”Buck Rogers” ja ”Kuusikymmentäneljän dollarin kysymys”. (Kyllä, 64,00 dollaria oli pääpalkinto!)

Radio Listner>>Tämän päivän kuuntelijat, jotka käyttävät radiota pitkälti taustana muiden asioiden tekemiselle, saattavat ihmetellä, miten radio pystyi pitämään kuulijan mielenkiinnon yllä useita tunteja kerrallaan.

Vastaus on yksisanainen: mielikuvitus.

Eivät kuvien tavutetut yksityiskohdat ”häirinneet”, vaan aikakauden ihmiset pystyivät ja pystyivätkin kuvittelemaan, miltä ihmiset ja tilanteet näyttivät.

Sen vuoksi radio oli henkilökohtaisesti mukaansatempaava.

>>Tosiasiassa, kun jotkin näistä ohjelmista siirtyivät televisioon, yleisö oli pettynyt. Kuuntelijoiden mielessään pitämät mielikuvat ihmisistä ja ympäristöstä eivät vastanneet sitä, mitä he näkivät televisiossa.

Tätä siirtymää ei helpottanut se, että vaikka joillakin radiopersoonilla oli täyteläiset ja dramaattiset äänet, jotkut radiopersoonat eivät valokuvautuneet hyvin. Kerran kuuluisa radiopersoona, joka painoi lähes 300 kiloa, jouduttiin korvaamaan televisiosarjassa henkilöllä, joka kuulosti aivan erilaiselta.

Radion käsikirjoituksissa oli ripoteltu vihjeitä siitä, mistä oli kyse: ”Emma, miksi menet ikkunalle?”; ”Näen, että sinulla on kirkkaanpunainen mekko päälläsi, Clare.”

Ja sitten oli äänitehosteet – äänitetyt tai luodut äänet askelista, hevosen kavioista, ovien paiskautumisesta, sateesta, ukkosesta, autojen moottoreista, koirien haukunnasta, vauvojen itkusta, lintujen laulusta, nuotion roihusta jne.

" Alkuaikoina kaikki nämä äänitehosteet oli tehtävä ”livenä”, ja radiostudiot olivat täynnä laitteita juuri oikean efektin aikaansaamiseksi."

Oli (pienennettyjä) ovia, joita piti paiskata, ja puhelinkelloja ja ovikelloja, joita piti soittaa jne.

Joitain efektejä oli kuitenkin vaikea tuoda studioon, ja ne oli luotava muilla tavoin. Esimerkiksi sellofaanipalaa mikrofonin vieressä hieromalla saatiin aikaan nuotion roihuava ääni, ja suurta metallilevyä heiluttelemalla saatiin aikaan ukkosen ääni. Monet näistä keinotekoisesti luoduista efekteistä kuulostivat ”aidommilta” kuin oikean asian ääni.

Seuraavassa moduulissa seuraamme radion historiaa kahdelle uudelle vuosikymmenelle.

Seuraava vastaava tietokilpailu on moduulin 19 jälkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.